Kolikon kääntöpuoli

Kusipää

Kivu sävähti nyrkistä pitkin käsivartta aina olkapäähän saakka. Nyrkki kimposi ovesta, jättäen auenneesta rystysestä veriviivan tahraamaan oven harmaanvalkoisen pinnan. Iskun kaiku kimpoili rappukäytävässä, peittyen melkein heti täysin keuhkoin karjutun vittusaatanan alle.

Mies seisoi hajasäärin, liikahtamatta, eteisessä pakottaen itsensä pitämään kätensä liikkumatta, purren hampaansa yhteen kipua vastaan. Nyrkkiin puristettu käsi lähetti aivoille kiireisiä kipusignaaleja ja rystysistä pisaroiva veri tipahteli hiljaa parketille. Mies vuorotellen puristeli hitaasti kättä nyrkkiin ja vuorotellen suoristeli sormiaan, tyytyväisenä siitä ettei kivun alta tuntunut terävämpää, luiden murtumisesta kertovaa kipua. Pikku hiljaa kipu alkoi vaimentua tylsäksi tykytykseksi ja mies nosti nyrkkinsä kasvojensa tasalle.

Keskimmäisten rystysten päältä oli iho rikki ja muiden päältä vaihtanut väriä ärtyneen punaiseksi. Revenneen ihon alta pisaroi verta tasaiseen tahtiin. Mies antoi toisessa kädessään puristaman paperinpalan pudota lattialle ja käveli kylpyhuoneeseen työntämään kätensä kylmään veteen.
Muutaman minuutin kuluttua veren tulo oli lakannut ja mies käveli hiljaa makuuhuoneeseen tuijottamaan aukinaisia kaappeja, joista oli revitty kiireellä osa sisällöstä ulos ja pakattu matkalaukkuun. Näin mies ainakin oletti, koska puuttuvia vaatteita ei näkynyt missään.

- Vitun huora. Voi VITUN HUORA minkä teki. Mulle ei tehdä näin. Nyt saa akka kyllä oppia miten käyttäydytään, mies toisteli yhteenpuristettujen hampaittensa välistä kuin hiljaista loitsua.

Mies suki vasemmalla kädellään muutaman kerran lyhyeksi leikattuja hiuksiaan taaksepäin otsaltaan ja veti paidan päälleen. Eteisessä hän nyöritti maihinnoususaappaat tiukasti jalkoihinsa pyyhkäisten vinosti hymyillen saappaiden mattamustia raudoituksia puhtaaksi lopputalven kurasta. Saatuaan nahkatakin päälleen hän kaiveli sen taskuja kunnes löysi kääntöveitsen, jonka tunki farkkujensa etutaskuun. Mies sammutti eteisen valon ja astui ulos. Rappukäytävässä miestä vastaan tuli yksi niistä naapureista, joitten olisi pitänyt maata haudassa tai asua jossain saatanan hoitokodissa, kuivahtanut satavuotias ämmä.

Mies otti kasvoilleen töissä pomolleen näyttämänsä muovihymyn ja tervehti ämmää iloisella äänellä.
- Rouva Virtanen, päivää. Miten on viikko mennyt?

Ämmä loi häneen epäluuloisen katseen, mutta nyökkäsi kuitenkin tervehdykseksi ja köpötteli kohti omaa oveaan. Mies murisi hymynsä takaa naisen ohitettuaan jotain pystyynkuivuneista vituista ja tönäisi oven auki sellaisella voimalla että se pysähtyi lasit helisten stoppariin. Mies astui ulos, hengitti syvään ja mietti missä huoran sisko oikein asuikaan.

Nyt tulisi annettua opetus samalla kertaa niin huoralle kuin sen siskollekin.

---

Kusipää perustuu tositapahtumiin.
Asuin tätä kirjoittaessa kaupungin vuokra-asunnossa, kerrostalossa totta kai, ja joskus meno äityi suorastaan villiksi. Kaikkein kirkkaimpana on jäänyt mieleeni eräänä kesänä ulkona vienosti keuhkojensa takaa rakastaan huhuillut mies: "Vitun huora päästä sisään!". Kaunista, suorastaan runollista. Ja mieliinpainuvaa.
Jokainen meistä tuntenee tai tietää yhden tai useamman kusipään, pikkuhitlerin ja psykopaatin. Tämä on leikkaus yhden sellaisen elämästä.

Praedor: Vanha mies ja sota

Vanha mies istuskeli penkillä mökin sivulla veistellen kirveenvartta, suupielessä roikkui piippu, joka kurahteli hiljakseen ukon imaisujen tahdissa. Ympärillä oli hiljaista, oltiinhan maaseudulla viiden virstan päässä lähimmästä kylästä ja runsaan virstan päässä lähimmästä naapuristakin. Vain lehmän ja sen vasikan ammuntaa kantautui silloin tällöin jostakin mökin takaa.

Vanha puukko muotoili tulevaa kirveenvartta tottunein liikkein, eikä ukkoa lähemmin tarkastellessa olisi voinut huomata että hänen ajatuksensa olivat jossakin aivan muualla.

Ukon ajatukset olivat sodassa.

Ainoa poika oli kuollut rajasodissa, taistellen lääninherran lipun alla nostomiehenä ja saanut palkakseen paikan joukkohaudasta, jättäen jälkeensä nuoren lesken ja kaksi pientä poikaa.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, sodittiin taas ja tällä kertaa ukon pojanpojat olivat lähteneet mukaan. Poikien äiti oli kuollut keuhkotautiin kolme vuotta sitten, eikä ukosta ollut nuoria miehiä estelemään.

Vanhus kohotti päätään ja katsoi kaukaisuuteen, jossa kumpuilevan maaston takana taistelu oli alkanut. Sen ääni kantautui tänne asti hiljaisena, aaltoilevana murinana. Siitä äänestä ei kukaan voinut erehtyä, jos oli sen joskus kokenut. Ukko muisti äänen hyvin.

Hän otti piipun suustaan ja sylkäisi maahan rusahtavan syljen ja vaihtoi otetta kirveenvarresta.

Ilta alkoi hiljakseen hämärtää ja ukko siirtyi sisälle syömään iltasta ja polttelemaan piippua ikkunan ääreen, kunnes ulkona tuli niin pimeää ettei pihakoivua enää erottanut. Hän tiesi jo etteivät pojat palaisi.

---

Praedor-sarjaa. Sarja kirjoitelmia, joita yhdistää niiden sijoittuminen Jaconiaan, Praedor-roolipelin fantasiamaailmaan.
Minua on jo pidemmän aikaa kiehtonut se, mitä tapahtuu tarinan sankareiden ympärillä ja jäljessä, minkälaisia vaikutuksia heidän ympärillään oleviin "tavallisiin" ihmisiin heidän tarinallaan on, enemmän kuin sankarien tarina itsensä. Koska tällaista ei ole mahdollista roolipelissäkään tuoda esiin, on sitä tuotava esiin tälla tavoin.

Kapakassa kerran

Istuin raskaasti olutravintolan ikkunapöytään. Iltapäivän aurinko läpäisi ikkunan likaisen värilasin ja muodosti hailean mosaiikin pöydälle.
Liu'uin ulos nahkatakistani ja otin pitkän kulauksen viileästä tummasta tuontioluestani ja vajosin ajatuksiini.

En ehtinyt nauttia hiljaisuudesta saati oluen jälkimausta kuin muutaman hetken ennen kuin Ojanen tuli ja rysähti vastapäiselle tuolille tavalliseen tapaansa, kuin jalat olisivat äkkiä pettäneet alta. Sen virneestä näkyi kasvoille valuvien hiusten takaa vain puolet. Sitten se liimasi ne toisella kädellään sivuun ja kulautti puolet tuopistaan yhdellä huikalla. Se oli taas ostanut kolmostuopin, vaikka oltiin paikassa jossa oli yksi keskustan parhaista olutvalikoimista.

- Otit sitten keppanan.
- Joo. Ainahan mä juon keppanaa.
- Niinpä.

Ojanen taputteli taskujaan kasvoillaan orpo ilme, kunnes annoin periksi ja kaivoin takkini taskusta oman askini ja heitin sen pöydälle.
Kun Ojanen sähläsi tulitikkujensa kanssa, minä annoin katseeni liukua muiden ravintolassa aikaa tappavien ihmisten yli. Melko tavallista sakkia, suurin osa oli ottamassa yhtä ennen elokuvaa tai sen jälkeen, vain vanhempieni ikäinen pariskunta poikkesi normista. Miehellä oli tumma puku ja kravatti, naisella vaalea leninki ja tummempi takki. Näyttivät vähän eksyneiltä tässä ympäristössä. Keskusta kuului nykyään paljon minuakin nuoremmille.

Ojanen puhalsi silmilleni savua.

- Mitä mies miettii?
- Eipä mitään ihmeellistä. Mitenkäs miehellä menee?
- Samaa kun aina. Vituttaa, väsyttää, janottaa. Ja sain fudut eilen.

Laskin päätäni hieman jotta saatoin katsella Ojasta lasieni reunan yli, yksi pahoista tavoistani joka tuppasi ärsyttämään ihmisiä.

- Fudut? Elikkä mitä, kolmannet kolmessa kuussa?
- Jep jep. Sieltä katos mikroaaltouuni ja ne rupes epäileen mua. Ei auttanu vaikka mä kerroin etten mä käytä mitään säteileviä laitteita. Monoa vaan takalistoon. Eivät sentään syytettä nosta.

Ojanen ryysti oluttaan, minä sytytin tupakan. Mies oli jotenkin kyvytön pitämään mitään edes puoliksi kunnollista työpaikkaa. Aina tuli jotain eteen, tavaraa hajosi tai oli joku kaaos. Tai niinkuin nyt, tavaraa katosi.

Näissä tapauksissa Ojanen oli yleensä ensimmäinen epäilty rasvaisine hiuksineen ja yleisine narkkarin elkeineen. Varsinkin hiuksissa olevat kolme punertavaksi värjättyä rastaa saivat takuuvarmasti kaikki vanhemmat työnantajat näkemään kirkkaampaa punaista ja luultavasti muitakin räikeitä värejä. Eipä silti, minuakin ne rastat vituttivat jopa enemmän kuin miehen iänikuinen rasvainen farkkutakki.

- Mitäs nyt meinaat tehdä?
- Kortistoon, sossuun ja työnhakuun, paskaakos tässä... otatsä jotain?
- Ymh.. tuo vaikka samanlainen.

Ojensin tyhjän tuoppini ja osoitin lasin kyljessä olevaa olutmerkkiä. Ojanen paineli tiskille. Puistin päätäni. Miehen pää ei kestänyt mitään olutta vahvempaa ja sitä pidetään nistinä ulkomuotonsa takia. Minua taas ei oltu ikinä edes epäilty. Vaatteet tekevät imagon.

Ehdin polttaa tupakan loppuun ennen kuin Ojanen palasi.

- Tossa. Piti kysymäni että mitä Kirsille kuuluu?
- Parempaa varmaan. Se jätti mut viime kuussa.
- Jätti? Vittu, mä luulin että teillä oli asiat hyvin.
- Joo, hyvin oli kaikki. Paitsi minä.
- Tavallinen tarina?
- Jep. "Sä et oo ikinä kotona. Me ei ikinä puhuta" ja jädä jädä.
- Mitäs sä nyt sitte?
- Kämppähän on mun, Kirsi pakkas kamansa ja lähti. Vaihto samalla puhelinnumeronsakin, ihan kuin mä olisin joku psyko.
- Älä saatana.

Ojanen oli päässyt toisen tuoppinsa puoleenväliin ja silmistä näki jo että se alkoi olla humalassa. Sillä oli kolmen tuopin katto, jos se joi enempää siltä meni taju ja se heräsi polilta.

Meitä nuorempi kolmikko räjähti nauramaan baaritiskillä.
Nojauduin lähemmäs Ojasta.

- Tarvitsä rahaa?
- Onks sulla?
- On.
- Jos muutaman satasen... vuokraan ja sellaseen. Kyllähän mä maksan takasin heti kun saan duunia, kyllähän sä tiedät.

Nyökkäsin. Velkansa se maksoi, se oli yksi mikä oli varma. Toisaalta, se saattoi pelätä että mä laittaisin jonkun virolaisen perimään niitä.

- Tuu, mennään koneen kautta.

Heitin loput kaljasta kurkkuuni ja nousin pukemaan takkini. Ojanen kiirehti perääni.
Elokuvateatterin kulmalla nostin automaatista viisisataa ja ojensin ne odottavaan käteen.

- Älä dokaa kaikkia yhdellä kertaa.
- Enhän mä voikaan.

Hymyillimme molemmat kuivasti yhteiselle vitsille.

- No, kiitti hei paljon, mä lähenkin tästä.
- Moi. Soittele kun saat duunia niin törmäillään.

Ojanen lähti löntystämään kohti linja-autoasemaa, minä sytytin päivän kolmannenkymmenennen tupakan ja vedin savua syvälle keuhkoihini. Kaikkia saatanan häviäjiä sitä joutuukin kaitsemaan.

Mä taidan tulla jotenkin pehmeeks vanhoilla päivilläni.

Tärkeintä on lähteminen

Niemi saapui sinä aamuna työpaikalleen myöhässä, ainakin omaan aikataulunsa mukaan. Ketään tervehtimättä ja vinosti hymyillen hän käveli työkoneelleen, jolla naputteli muutaman minuutin edes takkiaan riisumatta. Paikalla olevat työtoverit vilkaisivat häntä vinosti mutta koska Niemen korvissa näytti olevan nappikuulokkeet ja tämä nyökytteli päätään musiikin tahdissa, tiesivät nämä ettei tälle kannattanut yrittää puhua. Ohjelmoijien omituisuuksia.

Niemi tulosti kirjoittamansa dokumentin, sutaisi nimensä alle ja luki paperin vielä kerran läpi. Paperilla oli ilmoitus Niemen välittömästä irtisanoutumisesta. Niemi sulki paperin kirjekuoreen, jonka päälle kirjoitti tussilla "KIIREELLINEN" ja kävi pudottamassa sen pomonsa pöydälle.

Sen jälkeen Niemi poltti rompulle kaikki työkoneella olevat koodit ja dokumentoinnit, toiselle rompulle kaiken henkilökohtaisen materiaalin jonka halusi säästää ja pudotti ensinmainitun pöydälleen, viimeksimainitun kassiinsa. Työsuhdekännykkänsä Niemi tyhjensi numeroista ja asetti pöydälleen romppukotelon viereen. Saapuneen sähköpostinsa joukosta hän valitsi pari kolme ikävintä asiakasta jotka vaativat vastauksia kysymyksiin, joihin Niemi oli vastannut jo useita kertoja. Näille Niemi lähetti lyhyen ja ytimekkään sähköpostin joiden sisältö oli melkein identtinen ja seurasi "Työnnä se perseeseesi" –linjaa.

Viimeisenä tekonaan Niemi jätti työkoneensa formatoimaan kovalevyjään ja poistui kenellekään puhumatta hymyillen vinoa hymyään.

Kotimatkallaan Niemi poikkesi ostamaan käytettyjen autojen kaupasta vanhan Datsunin, jollaista silloin vuosia sitten kun Niemi oli hankkinut ajokortin oli kutsuttu "pommiksi", tuhannella eurolla. Liikkeessä Niemi selaili jonkin aikaa keltaisia sivuja ja soitti liikkeen puhelimella pari puhelinsoittoa.

Sitten hän ajoi isännöitsijätoimistoon ja irtisanoi vuokrasopimuksensa.

Kotonaan Niemi pakkasi Datsuniinsa kaiken jonka halusi mukaansa, kaksi matkalaukkua ja takapenkille television ja muuta rojua. Lopun myisivät hänen puolestaan realisoijat joille hän oli autokaupasta soittanut ja laittaisivat rahat suoraan hänen tililleen.

Niemi loi viimeisen silmäyksen asuntoonsa, jonne hän oli viimeisen kuuden vuoden aikana kerännyt vaikka minkälaista roinaa, joka nyt tuntui turhalta. Niemi lausui hiljaa ääneen lainauksen eräästä elokuvasta. "The things you own end up owning you". Sulkiessaan asunnon oven viimeistä kertaa Niemi hymyili.

Puoli tuntia myöhemmin Niemi pysähtyi huoltoasemalle, havaitsi Datsunin kuluttavan öljyä lähes yhtä paljon kuin bensiiniä ja osti pari öljypurkkia varalle. Huoltoasemalta Niemi osti postikortin ja postimerkin, kirjoitti äidilleen lyhyen viestin jossa kertoi katoavansa ja etsintä olisi turhaa ja pudotti kortin postilaatikkoon. Sen jälkeen Niemi nousi autoonsa ja jatkoi matkaa, taakseen katsomatta ja tuskin ajatustakaan entiselle elämälleen uhraamatta.

---

Kerrottakoon ettei minulla ole kaapissa odottamassa pakattua matkalaukkua odottamassa milloin kyllästyn ja lähden painelemaan turuille, minä olen liiaksi materian orja. Ainakin tällä hetkellä.

Mutta minua viehättää ajatus siitä, että on ihmisiä jotka pystyvät lähtemään elämästään tuosta noin vain, minuutin tai tunnin varoitusajalla. Enkä viittaa tällä mihinkään elokuvaan, vaan elävään elämään.
Mitä sellaisten ihmisten mielessä liikkuu, kun tarve lähtemiseen kovenee ja arki alkaa kaatua päälle? Haluaisin kokea tuon tunteen joskus.

Sohva

Kuvitelkaa hämmästykseni kun herätessäni sinä aamuna havaitsin olevani ahtaasti sijoittuneena tuntemattoman nahkasohvan ja seinän väliseen tilaan. Vasen olkapääni oli sohvan alla, oikea poskeni kiinni pölyisessä lattiassa ja avaamalla silmäni pystyin hämärästi erottamaan sohvan alla majailevan pölypallojen armeijan.

Päätellen leiritulien määrästä niitä oli kohta tarpeeksi valloittamaan koko asunnon, mikä tarkoitti ettei asunnossa majaileva henkilö ollut vaivautunut siivoamaan ainakaan kuukauteen.

Päätäni särki julmasti, mikä luultavasti tarkoitti että eilen oli tultu nautittua enemmän kuin oli ehkä ollut tarkoitus, eikä kenties pelkästään alkoholia.

Olin elämäni kankkusessa ja jonkun sohvan takana.

On varmasti parempiakin tapoja aloittaa uusi vuosi.

Varovaisilla yrityksillä sain nopeasti selville etten pääsisi sohvan takaa omin avuin, olin niin puuduksissa etten edes tuntenut vasenta käsivarttani saati sitten oikeaa, joka oli vääntynyt alleni. Nielaisin, mikä tuotti kuivassa nielussani epämääräistä kipua ja vedin syvempään henkeä, samalla aiheuttaen hermostunutta kuhinaa pölypallojen oikeassa sivustossa.

"Tota... halloo?" Ääneni ei olisi vakuuttanut erkkiäkään siitä että olin elossa. Puhumiseen vaadittu pieni ponnistus oli tarpeeksi lähettämään uusia kivun aaltoja pääni läpi.

Keräillessäni voimia uuteen yritykseen kuulin sohvan päältä tukahtuneen äännähdyksen ja tunsin toivonkajastuksen rinnassani. Joku oli kuullut.

Sitten tuo jokin, joka ilmeisesti oli elopainoltaan ainakin kaksi kertaa kokoiseni, käänsi kylkeä sohvalla ja onnistui painamaan sohvaa juuri kriittisistä kohdista niin että kaulaani suuntautui entistä enemmän painetta.Punaiset ja mustat pilkut kisailivat näkökentässäni, pölypallot liikehtivät voitonriemuisesti tuskallisen hengitykseni aalloissa.

Yritin saada jalkojani liikkeelle, mutta nekin olivat olleet liian kauan asennoissa joihin niiden suunnittelija ei ollut tarkoittanut niitä jätettävän tarpeettoman pitkiksi ajanjaksoiksi. Onnistuin saamaan päällimmäisenä olevan vasemman jalkani liikkeeseen, mutta ainoa vaikutus oli nahkasohvaa vasten hankautumisesta lähtevä hiljainen laahaava kuiskaus.

Tajuntani alkoi sumentua mustien pilkkujen päästessä voitolle punaisista, enkä herkulesmaisista ponnistuksistani huolimatta saanut ilmoille kuin pientä pihinää, jota ei hyvällä tahdollakaan voisi kutsua miehen viimeisiksi sanoiksi.

Juuri ennenkuin tajuntani sulautui täydelliseen pimeyteen, sohvalla makaileva olento kääntyi uudelleen vapauttaen kaulani puristuksesta.

Haukoin henkeä kuin ensimmäistä kertaa, aiheuttaen hengitykseni kiihtyneellä rytmillä uutta ja laajempaa epäjärjestystä pölypallojen keskuudessa. Tällä kertaa onnistuin muodostamaan pidempiä sanoja hätäisen hengitykseni lomassa.

"Saatana... siirry... perkele!".Puuskutuksellani tuntui ihmeellistä kylläoleva jokseenkin toivottua sivuava vaikutus, sillä sohvan asukki tuntui heräävän. Hän haukotteli ja sai melkein samassa hetkessä tykistökeskitystä muistuttavan yskänpuuskan. Selvästi tupakkayskää.

Minuutin yskittyään sohvalla makaava lopetti ja ilmeisesti nousi istumaan, koskapa sohvan puristuspiste keskittyi palleani kohdalle, joka tukahdutti vastalauseeni ennenkuin olin ehtinyt edes muotoilla sitä.

Melkein heti painostajani nousi seisomaan ja lähti liikkeelle hitaasti raahustaen. Näkökenttääni ilmestyi kaksi mustien sukkien peittämää, koosta päätellen miehen, lättäjalkaa jotka poistuivat näkyvistä yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Aloin ylimääräisestä painosta vapautuneena raivoisesti keinuttaa itseäni saadakseni sohvan liikkumaan, mielessäni kauhukuva mustasukkaisen miehen paluusta ja rojahtamisesta koko painollaan takaisin sohvalle, litistäen minut levyksi seinän ja sohvan väliin.

Sain liikuteltua sohvaa muutaman sentin kun korviini kantautui lähestyvän laahustuksen ääni. Pakokauhu pyrki myrkyttämään ajatukseni ja yritin huutaa, mutta ääneni tuli ulos vain aneemisena pihinänä.

Laahustus päättyi. Sohvaa vedettiin hieman irti seinästä ja näkökenttäni äärirajoille sohvan ja seinän väliseen kanjoniin ilmestyi ruokkoamaton pää joka kuului, kenellepä muulle kuin Siltaselle. Siltasen syntymätyhmillä kasvoilla oli rasvainen virnistys tämän rykäistessä.

"Jokos oot Niemi rauhoittunut? Saatana, että joutuu aikuisen miehen laittamaan sohvan taakse opettelemaan tapoja."

Mulkoilin Siltasta toivoakseni uhkaavaan sävyyn pihisten hävyttömyyksiä. Loukkauksistani välittämättä Siltanen nykäisi sohvan irti seinästä ja minut irti lattiasta, rojauttaen sitten viimeksimainitun ensiksimainitulle. Ensimmäiset kivut alkoivat tuntua jäsenissäni veren päästessä vihdoin kiertämään sille tarkoitettuja väyliä.