Kolikon kääntöpuoli

Quit the rat race...

...sanovat Madventuresin jäbätkin.

Kävin tänään aamusta työterveyslanttumaakarilla ja esitin suunnitelmani. Toisin kuin muilla, joille olen ideasta aiemmin kertout, lekurilla ei ollut sanomista nykyisesta talouden tilanteesta tai muusta turhasta.

Ilmaisin meinaan että kun ensi viikon perjantaina on taas firman "kehityspäivä", ahdistan siellä pomoni (en lähintä esimiestä) nurkkaan ja pyydän kauniisti työnantajaa purkamaan työsuhteeni. Sitten olen kolmen kuukauden kuluttua vapaa, paitsi jos hän kieltäytyy, jolloin aion hymyillä kiltisti ja sanoa että siinä tapauksessa sanon itse irti noin kuukauden sisällä ilman sen enempää varoituksia, jonka sitten teenkin ja olen vapaa kuukaudessa.

Kelan selvityksiin liitän sitten psykiatrin lausunon ja jään, toivottavasti ilman karenssia, ansiosidonnaiselle ja lähden käymään läpi Kelan kuntoutumiskursseja.

Niin kun olen aiemminkin huokaillut, ei näin voi elää. Ei voi sanoa että tämä olisi mikään päähänpisto, olenhan tätä hautonut jo muutaman vuoden. Miksi tehdä duunia, jota on alkanut vihata? 

Oravanpyörä seis. Tuolla ulkona on oltava jotain jonka vuoksi elää.

Tyler's words coming out of my mouth.

And this button-down, Oxford-cloth psycho might just snap, and then stalk from office to office with an Armalite AR-10 carbine gas-powered semi-automatic weapon, pumping round after round into colleagues and co-workers. This might be someone you've known for years. Someone very, very close to you.

Good guys finish last

Vasen korva on vieläkin lukossa. Kyrpii. Aamulla otin neljä nappia: viissatasen Pandolin, viissatasen antibiootin, Duactin, ja mielialalääkkeen. Olenko nyt jo perkele medikalisoitu?

Laitoin pomolle mailia paluustani ja vinkkasin samalla palkkaneuvotteluun heti kun on kaupungissa. Tuurilla jo huomenna. Olisi nasta saada se ensimmäinen palkankorotus neljään vuoteen (4. tosin täyttyy vasta ensi kuussa) ennen kuin se vuokrankorotus lyö päälle.

Viikko sitten tulleesta palkastakin on jäljellä joku 250 euroa.

Joo, itseänihän saan palkkakuopastani syyttää. Olen liian kiltti, siinä se vika on. Pitäisi olla paska jätkä, suoranainen kusipää. Sellaisethan maailmassa tuntuvat pärjäävän.
Mutta olisi se sentään mukava tienata vähän enemmän kuin mitä nyt valmistuvat saman koulutuksen ihmiset saavat keskimäärin.

Tarjoilija, ottaisin annoksen kusipäisyyttä! Pronto!

Ne puhuu mulle

Universumi otti taas (1, 2) yhteyttä eilen.
Tällä kertaa yhteydenotto oli naamioitu vuokrantarkistukseksi. Näppärästi nostavat sitten vuokraa noin 30% eli piirun alle 140 euroa kuussa. En varsinaisesti ilahtunut.

No, aloitinpa saman tien tällaisen pienen listan keräämisen, eli miten reagoin siihen että tilini uhkaa ylittyä joka kuukausi:

1. Pikainen palkankorotus nykyisessä työpaikassa
2. Pikainen työpaikan vaihdos paremmin palkattuun duuniin
3. Asunnosta luopuminen ja halvempaan vaihtaminen
4. Työttömäksi heittäytyminen
5. Asunnottomaksi heittäytyminen
6. Työttömäksi ja asunnottomaksi sosiaalipummiksi heittäytyminen
7. Tampereelle muuttaminen työn perässä
8. Kaiken myyminen ja huitsin-vitun-nevadaan katoaminen

Ans kattoo ny.

Nappeja

Hitto että yhdessä lekurissa käyntiin uppoaa kaksi tuntia kun poikittaisliikennettä ei ole. Äh.
No, ainakin työpaikkalääkäri, joka oli eri kuin edellisillä kerroilla, ei alkanut poiketa hyväksi havaitusta linjasta vaan kirjoitti puolen vuoden masennuslääkkeet kerralla.

Homman nimihän on se, että meikäläisen tapaiset toistuvaa masennusta sairastavat mutta kynsin hampain työelämässä roikkuvat saavat nappailla lääkkeitä pitkän aikaa, jopa vuosia. Sanon saavat siinä mielessä ettei lääkitystä pistetä poikki. Tiedän hyvin että nettikin on pullollaan ihmisiä joiden tädin kummin kaima selvisi masennuksesstaan paremmin ilman lääkkeitä ja toitottavat nyt lääkitysken olevan kaikille hyödytöntä ja lääkefirmojen rahastusta. Näiden ihmisten toivon sairastuvan yhtä vakavaan masennukseen jonka kävin itse läpi 2002 alkaen. Siinäpähän mölisevät sitten medikalisaatiosta ja pureskelevat virmajuurtaan.

Ihmiset ovat erilaisia, toisille sopivat lääkkeet, toisille eivät.

Minä nappaan 40mg päivässä "toistuvan masennuksen keskivakavaan vaiheeseen", aiempaan "vakavaan masennukseen" otin 20mg+30mg päivässä. Ja jos tälläkin hetkellä on päiviä jolloin ei haluaisi nousta ylös sängystä kuin kävelläkseen junan alle, no, eiköhän tästä saa melko hyvän käsityksen mitä mieltä minä olen lääkityksestä. Napit hyvä.

Se mitä en vieläkään tajua on se, että masentuneelle annetaan kaksin käsin nappeja jos sanoo ettei ole itsetuhoinen (tänään ei kyllä kysyttykään). Minulla on yhä kotona niin paljon kamaa, mukaanluettuna vieläkin niitä olkavarren murtumaan määrättyjä kolmiokipulääkkeitä, että niillä saisi hengen pois keneltä vain. Tai ehkä lekureilla on taito nähdä kenelle niitä on turvallista määrätä isompia satseja, mene ja tiedä.

Töihin.

Siitä jotkut ihmiset puhuvat

Joopa joo.
Tempaisin pystyyn tällaisen uuden kategorian itsetutkistelua varten. Ellai katharsis ole sanana tuttu, sitä voi tarkistella suomeksi (suppea) tai lontooksi (paljon laajempi) Wikipediasta.

Kategorian nimi, kuten esimerkiksi tämän bloginkin, on itseironinen ja mustalla huumorilla silattu kieroutuma, älkää siis välttämättä yrittäkö ymmärtää. Tulee vaan pää pipiksi.

Vaan asiaan.
Olin eilen toista kertaa työpsykologilla ja esille nousi kaksi juttua, jotka saivat minut taas ajattelemaan, no, elämää.

Ensimmäinen oli kallonkutistajan kysymys, joka meni suunnilleen näin:

"Tuntuuko sinusta että tulevaisuudessa asiat järjestyvät?"

Tuossa minun oli pakko aloittaa vastaus sanoilla "silläkin uhalla että kuulostan näsäviisaalta..." Joo. Minä kun satun olemaan sellainen ihminen, jolle kysymysten asettelu ja muu sellainen on oikeasti tarkkaa (literal-minded, voisi sanoa lontoolainen). Tuossa oli kuitenkin takana se, minkä sitten sanoin lanttumaakarillekin.

"Jos sanotaan että asiat järjestyvät joskus tulevaisuudessa, eikö se tarkoita sitä, että nyt ne ovat epäjärjestyksessä?"

Toisin kuin ehkä kuvittelette, olin erittäin tosissani. Minä nimittäin elän sellaista elämää (kirjoitan elämää enkä "elämää" niinkuin yleensä erottaakseni kokonaisuuden siitä mitä sillä yleensä tässä blogissa tarkoitetaan) joka koostuu rutiineista. Nukun, syön, käyn töissä (kun on pakko), luen, altistan itseni televisiolle... sama rutiinien sarja jatkuu päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. En tiedä kaipaanko muuta tai olenko koskaan kaivannut. Ei elämäni ole siis niinkään epäjärjestyksessä, vaan tylsää. Vai pitäisikö sanoa latteaa.

Keskustelumme eteni siihen että lekuri toi esille taas sen asian, joka loppujen lopuksi sai minut kirjoittamaan tämän koko kirjoituksen.
Tuli taas kerran puhe "mielihyvästä".

Suomenkielinen Wikipedia ei tunne käsitettä mielihyvä. Englanninkielinen vastine lienee pleasure, jonka voisi tiivistää tuon perusteella "positiivinen olotila ilman kipua". No siitäpä olikin apua. Artikkelissa on kuitenkin "katso myös" linkki artikkeliin happiness, joka löytyy kotimaisellakin kielellä nimellä onnellisuus.

"Onnellisuus on olotila tai tunne, jonka useat toivovat saavuttavansa mahdollisimman usein elämänsä aikana mahdollisimman pitkinä yhtenäisinä jaksoina."

Kiitti vaan. Uni olisi siis onnellisuutta?

Jos onnellisuus on abstraktio, onko mielihyväkin? Mitä pitäisi tuntea tuntiessaan mielihyvää? Tunnenko minä mielihyvää - todellakin, olenko minä ikinä tuntenut mielihyvää?

Minulla on viitisenkymmentä lukijaa blogilistan kautta. Joskohan muutama teistä vaivautuisi kirjoittamaan tämän aurinkolaivan kommentteihin jokusen asian, josta ns. normaalin ihmisen pitäisi saada "mielihyvää" niin voisin kokeilla.

Kokeilusta raportoidaan sitten myöhemmin.